Olin aamiaisella The Royal Societyssa, joka viettaa 250-vuotisjuhlavuottaan. Lordi Rees toivotti meidat tervetulleeksi. Han on kuninkaallinen astronomi ja oli mukana myos maanantain fysiikan tyopajassa, jossa huippunimet kuten Alain Aspect kertoivat kvanttifysiikan sovelluksista (valokuvat, teleportaatio, kvanttitietokoneet) ja kosmologian nykytilasta. Mukana jalkimmaisessa oli muun muassa Caltechin Richard Feynman -professori Kip Thorne.

Muuten konferenssi on ennen kaikkea pannut ajattelemaan tiedeviestinnan ja -journalismin globaaleja haasteita, sellaisia kuin kasvihuoneilmio (mita se on, adaptation) epidemiat (aids, swine flu), liikakansoitus.  Haasteet ovat kehitysmaissa kasin kosketeltavia. Onneksi on kehitysmaista kertovia sivustoja kuten SciDev.Net ja Global Voices Online. Aihe nimittain kiinnostaa minua kovasti.

Tana iltana on Gaalaillallinen Natural History Museumissa. Kansainvalista on, seka konferenssissa etta Lontoossa ylipaataan.

Wcsj2009:ssä on rinnakkaistilaisuuksia,  joista valita. Löysinkin omalle konferenssireissulleni eräänlaisen teeman. Se on maapalloistuminen. Mikä on tiedeviestinnän /-journalismin tehtävä ja mitkä sen haasteet maapalloistuvassa nykymaailmassa? Tältä pohjalta voin miettiä myös lehtijuttuani aiheesta.

Ajattelin tiistai-iltapäivänä osallistua tilaisuuteen, jossa yhtenä puhujana on egyptiläinen Nadia El-Awady, SciDev.Net-sivuston johtokunnan jäsen. SciDev.Net on minulle uusi tiedesivusto, joka on suuntautunut erityisesti kehitysmaiden asioihin. Keskiviikkona tiedeviestinnän tulevaisuutta käsittelevässä keskustelussa on mukana SciDev.Netin johtaja, nimeltään David Dickson, koulutukseltaan matemaatikko, kiinnostaa. Tässä vielä blogi.

Majoitukseni Imperial Collegessa, Science Museumin ja Kensington Gardensin lähellä peruuntui kahden sikainfluenssatapauksen vuoksi. Yövyn toisessa collegessa, joka on hieman syrjemmässä konferenssia ajatellen.

Kävin tänä aamuna läpi konferenssiohjelmaa ja puhujia ja mietin, mihin tilaisuuksista haluaisin osallistua. Kahteen työpajaan osallistun ainakin: podcast-työpaja maanantaina ja kvanttifysiikkaa ja kosmologiaa käsittelevään työpajaan tiistaina.

Lennot ostin lennosta pari viikkoa sitten ja majoituskin on hankittu Imperial Collegelta. Kovalla tohinalla olen siivonnut ja pakannut. Jännittää!

Gradun kanssa sain intensiivisesti työskenneltyä talvella mutten keväällä, mikä tarkoittaa kesän ponnistelua sen valmiiksi saattamiseksi. Silloin kun työ luistaa, olen innostunut ja luottavainen sen suhteen. Muussa tapauksessa ahdistunut.

Lontoossa on runsaan kuukauden kuluttua Tiedejournalistien maailmankongressi (WCSJ2009). Sinne suunniteltiin matkaa ainejärjestön voimin, mutta se tuntuu kariutuneen. Minua mietityttää, että viitsisinkö lähteä sinne asti yksin. Välillä houkuttaa. Havahduin vasta äsken siihen, että koska kongressi on keskikesällä, niin ajankohdan puolesta voisin lähteäkin.

Keväällä on intensiivisen gradutyöskentelyn vuoro, minkä lisäksi Mediakulttuurin muutoksesta luennoi oma proffamme. On myös toinen kaikille pakollinen opintojakso, tv-työpaja.

Seminaarissa tänään varattiin omille graduesityksille aikoja. Se gradu pitäisi siis saada kasaan. Kysely on menossa, itse asia levällään. Saapa nähdä kuinka käy.

Jyväskylässä on helmikuun puolivälissä Mediatutkimuksen päivät, joilla myös opiskelijat voivat esitelmöidä. Tiedeviestinnän työryhmä houkuttaa. Abstrakti tulisi olla valmiina tämän kuun loppuun mennessä.

H. M. Collinsin artikkeli “Tacit konwledge and scientific networks” on tunnettu esimerkki hiljaisen tiedon merkityksestä tieteellisessä työssä. Collins sanoo olevansa ennen kaikkea kiinnostunut tiedon välittymisestä.

Artikkelissa käsitellään tietynlaisen laserin kehitystyötä eri tahoilla. Paljastuu, että julkaistujen lähteitten perusteella laserin rakentaminen oli vaikeaa. Ei kuitenkaan mahdotonta, olivathan alkuperäiset rakentajat pystyneet rakentamaan toimivan laserin jopa ilman mitään aikaisempia, juuri kyseistä laseria koskevia lähteitä.

Collins korostaa tiedon, voisiko sanoa, pragmaattisuutta. Hänen kirjoituksensa henki kaiken kaikkiaan sekä hänen huomautuksensa algebrasta ja symboleista assosioituvat Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofiaan. Kuten tunnettua, sanoo Wittgenstein, että “sanan merkitys on sen käyttö”. Varmastikin Collins on Wittgensteininsa lukenut. (Algebraan liittyen Wittgensteinilta on suomennettu kirja Huomautuksia matematiikan perusteista, joka on hyvin vaikeaselkoinen.)

Perinteiset sosiologiset ja bibliometriset menetelmät ovat riittämättömiä tieteilijöitten välisen vuorovaikutuksen selvittämiseksi. Kuhnin paradigmojen mukaisia kuppikuntia on näillä menetelmillä niin ikään vaikea löytää. Tieteilijät itse eivät läheskään aina ole tietoisia ei-muodollisten kontaktien merkityksestä. Tärkeät tiedot ja ideat tulevat usein lähteistä, jotka eivät suinkaan ole niitä ilmeisimpiä.

Collinsin pohdinnat verkostoista ovat hyvin mielenkiintoisia. Ystävät ja tieteellisten “perheitten” jäsenet ovat niitä, joille tietoa välitetään. Avoimia ollaan tiettyyn rajaan asti, vastataan esimerkiksi kysymyksiin muttei spontaanisti jaella tietoa. Vastavuoroisuutta edellytetään: odetetaan, että saadaan jotain tiedon vastineeksi.

Laseria rakennettaessa käytännön osaaminen tuli henkilökohtaisten kontaktien kautta. Vaikka kokeellisen fysiikan alaan kuuluva konkreettinen ongelma onkin erityistapaus, sanoo Collins argumenttinsa olevan yleistettävissä tietyin varauksin.

Collinsin toinen artikkeli “The replication of experiments in physics” on sanalla sanoen nerokas. Collins tarkastelee tieteellistä tietoa kulttuurisena artefaktina. Artikkeli käsittelee kokeita, joilla on pyritty osoittamaan tai kumoamaan gravitaatioaaltojen olemassaolo.

En voi mitään sille, että luen Collinsia Wittgensteinin läpi (durch). Tieteilijöillä on elämänmuotonsa, jolle ominaisia ovat tietyt kielipelit. Kun tieteellistä tietoa rakennetaan, joudutaan merkityksistä neuvottelemaan, mikä menee oikeastaan lähelle Bakhtinia. Sanat saavat merkityksensä ja ymmärrys rakentuu ihmisten välisessä tilassa. Tässä tapauksessa se tarkoittaa ymmärrystä siitä, mitä gravitaatio oikein on.

–
Barnes B & Edge D (1982). Science in context: readings in the sociology of science. Milton Keynes: The Open University Press.

Aika hurja tuo Orson Wellesin kuunnelma kyllä oli. Uutiskatsaukset ja muu vastaava olivat ainakin minuun korviini hyvin todellisen tuntuisia. Kuuntelin kuunnelman tänään toisen kerran. Heräsin nimittäin eilen iltayöllä kuuntelemaan mutta nuokuin suurimman osan ajasta.

Radio oli vuonna 1938 melko uusi viestin. Nykyään ei “Maailmojen sodan” kaltainen “väärennös” menisi läpi, sillä ihmiset ovat medialukutaitoisempia. Näin sanoivat asiantuntijat tiistain radio-ohjelmassa. Entäpä jos media sepittäisi uskottavamman tragedian tai uhkan kuin marsilaisten hyökkäys, kysyivät asiantuntijat. Se herättäisi paljastuessaan valtavaa suuttumusta.

Sekä tiistain asiantuntijat että Peter von Bagh liittivät Wellesin kuunnelman ajan tilanteeseen. Kuten nyt tiedämme, oltiin tuolloin toisen maailmansodan kynnyksellä. Natsi-Saksa oli jo todellinen uhka.

Verkkoviestinnän työpajan kotitehtävänä olen tutustunut YLE Radio 1:n nettisivustoon.  Etusivulla, vasemmassa reunapalkissa on VINKKI:

“Marsilaiset tulevat! Maanantaina 27.10. klo 23.00 ja tiistaina 28.10.”

Klikkaamalla linkkiä pääsee Ääniversumi-nimisen ohjelman sivuille (http://www.yleradio1.fi/musiikki/aaniversumi/id17818.shtml). Kyse on tietenkin Orson Wellesin ohjaamasta, H. G. Wellsin romaaniin perustuvasta kuunnelmasta ”Maailmojen sota”, jonka ensiesityksestä on kulunut 70 vuotta.

Ko. sivulla on linkki keskusteluohjelmaan tiistaina 28.10.2008 (http://www.yleradio1.fi/kulttuuri/id17835.shtml): ”Marsilaiset tulevat! – Orson Wellesin Maailmojen sodasta tähän päivään”. Keskustelijoina ovat mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen ja dosentti Matti Myllykoski, toimittajana J. P. Pulkkinen.

Ja: YLE Teema esittää maanantaina elokuvan ”Yö jolloin Amerikka kauhistui”, joka kertoo Wellesin kuunnelman synnyttämästä pakokauhusta ihmisten erehdyttyä pitämään kuunnelmaa totisena totena (http://yle.fi/teema/elokuvat/kino_into/id16962.html).

Ja vielä: kaiken kruunaa Teeman em. sivulla viittaus Elävään arkistoon (http://www.yle.fi/elavaarkisto), jossa on Peter von Baghin ohjelma ”Marsilaiset hyökkäävät!” (löytyy esim. hakusanalla ”maailmojen sota”).

Artikkeli ”Phrenological Knowledge and the Social Structure of Early Nineteenth-Century Edinburgh” kertoo nimensä mukaisesti frenologiaa koskevasta kiistakysymyksestä 1800-luvun alun Skotlannissa.

Artikkelin kirjoittaja,  Steven Shapin, kertoo pyrkivänsä esittämään kiistan osapuolten intellektuaalisten käsitysten yhteydet heidän sosiaaliseen asemaansa, intresseihinsä ja arvoihinsa. Eri osapuolten näkemysten yhteismitattomuus liittyi heidän vaikeuteensa kommunikoida keskenään eli siihen, ettei heillä ollut yhteistä kieltä.

Shapinin kirjoitustapa on jotensakin koukeroinen mutta hyvin asiapitoinen. Hänen argumentaationsa on johdonmukaista. Shapin lähtee liikkeelle yhteiskunnallisen tilanteen tarkastelusta. Jotkut (yläluokka) näkivät yhteiskunnan orgaanisena kokonaisuutena, toiset taas kiinnittivät huomiota eroihin. Keskiluokkaiset kauppiaat kokivat ”sosiaalisen solidaarisuuden” itse asiassa olleen heidän alistamisensa väline, joten heihin ihmisten välisten erojen korostaminen vetosi.

Shapin sanoo, että ilman sosiaalisia eroja koskevaa teoriaa on mahdotonta saada aikaan muutosta (mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että kaikki tällaiset teoriat olisivat reformistisia). Tuon ajan Edinbughin yhteiskunnallisessa kontekstissa frenologialle oli sosiaalinen tilaus.

Shapin mainitsee frenologian kollektiivisen representaation – käsite on Durkheimin. Ilman sen tarkastelua monet nyanssit hänen mukaansa häviäisivät. Vaikka frenologian vastustajat sanoivat usein frenologian olevan kaiken arvostelun alapuolella, todisti heidän suhtautumisensa myrkyllisyys (venom) frenologian olleen vakavasti otettava uhka.

Jakolinja frenologian ja sen vastustajien välillä mukaili yhteskunnallista kahtiajakoa. Professorikunta, josta iso osa kuului Royal Societyyn, kannatti selkeästi sellaista moraalifilofiaa, jota harjoitti mm. maineikas terveen järjen (common sense) filosofi Thomas Reid. Frenologit taas vastustivat sitä hyödyttömänä ja jopa haitallisena.

Frenologian edusmiehet saivat laajaa kannatusta alemman keskiluokan ja työväenluokan taholta. Frenologia korosti empiriaa, ”tieteellisyyttään” ja sitä, että kuka tahansa saattoi itse vakuuttua sen paikkansapitävyydestä. Toisaalta terveen järjen filosofian introspektioon liittyi tietty sosiaalisen dialektiikan mahdollisuus. Se, että frenologiasta tuli sosiaalinen liike ja moraalifilosofiasta taas elitististä, ei Shapinin mukaan ollut mikään looginen välttämättömyys.

Jos kallon muoto todella olisi määrännyt ihmisen luonteen, olisi tämä yhtä hyvän voinut johtaa pessimismiin ja sellaiseen ajatukseen, että mitään ei ollut tehtävissä hänen hyväkseen. Näin ei sitten Shapinin mukaan kuitenkaan käynyt.

Shapin kommentoi poleemisesti kirjoituksessaan aiempaa virkaveli G. N. Cantorin artikkelia. Cantorin vastineeseen Shapinille saimme myös tilaisuuden tutustua. Cantor ei hyväksy Shapinin suoraviivaisia kausaaliselityksiä, historiantulkintoja ja eksternalismia. Sosaaliset seikat eivät ylipäänsä ole sellaisia joista meillä olisi perustavanlaatuisempaa tietoa kuin kognitiivisista. ”Alempaa keskiluokkaa” ei edes ollut olemassa, etc. Etc.

Huomaan, ettei minulla ole sellaista historiantajua jolla kykenisin arvioimaan tätä kiistaa. Yksi sanoo yhtä, toinen toista. Cantor ampuu alas Shapinin voimakkaasti tulkitsevan historiankirjoituksen, joka minuun itseeni vetosi.

–
Shapin S (1975). “Phrenological Knowledge and the Social Structure of Early Nineteenth-Century Edinburgh”. Annals of Science 32, 219-243.

Cantor G N (1975) “A Critique of Shapin’s Social Interpretation of the Edinburgh Phrenology Debate”. Annals of Science 33, 245-256.

Tiedekeskus Tietomaassa kävi melkoinen vipinä: koululaiset olivat tulleet syyslomalla painovoimanäyttelyymme. Osa kohteista tosin puuttui vielä, mutta jo nyt voi sanoa että näyttely on “suksee”, menestys. Vaikka joillakin kohteilla onkin vain etäisesti tekemistä painovoiman kanssa, ei se menoa haittaa. Kaikkea kun saa kosketella ja räplätä.

Tapasin myös graafikon. Hän oli luonnostellut Newtonin näköistä ukkelia. Ei se ihan “ötökältä” kuitenkaan näyttänyt, vaikka jossain välissä mietimme sellaistakin vaihtoehtoa suunnitellessamme oppimateriaalia yhdessä. Graafikko oli kiireinen mutta lupasi lähettää valmiin matskun sitten, kun se valmistuu.

Kaiken kaikkiaan sen perusteella mitä näin esittelytekstejä, valmiita kohteita ja “lakanan”, joka esitteli näyttelyn sisällön suomeksi ja muilla kotimaisilla, on näyttely erittäin onnistunut kokonaisuus. Ennen kaikkea sen näki siitä riemusta, millä nuoret ja vanhat vieraat näyttelyä kiersivät.