Interludi

Lavastajiin kuuluvat linnut tekevät ruohosta soidinmajoja. Ne lavastajalajit, joiden höyhenpuku on erityisen kirkas, rakentavat yleensä yksinkertaisia rakenteita. Vaatimattomammalla höyhenpuvulla varustetut lajit kompensoivat ulkonäköään valmistamalla mutkikkaampia rakennelmia. (lainaus kirjasta McGrath, A.: Dawkinsin Jumala s. 50)

Näin ollen voidaan puhua “laajennetusta fenotyypistä”, sillä geenien vaikutukset ulottuvat eliöiden elinympäristöön. Tämä koskee eliölajeja. Toisaalta kasvien klooneista puheen ollen: jos ajatellaan, että “eliö on yhtä ympäristönsä kanssa, kyse on myös eri kasvista, eri yksilöstä ympäristön erilaisuuden takia.” Näin Veloenan mukaan.

Evoluutiosta ja isoäideistä

Suomalaisbiologi Virpi Lummaa on Scientific Americanin mukaan tutkinut Sheffieldin yliopistossa evoluution vaikutusta ihmisen lisääntymiseen. Tutkimuksen ovat mahdollistaneet kirkonkirjat, joihin väestötietoja on tallennettu vuosisatojen ajan. Eikä esimerkiksi simpansseista ole saatavilla vastaavia tietoja!

Tuloksia:

• miespuolinen kaksonen heikentää naispuolisen kaksosen myöhempää lisääntymiskykyä, mikä johtuu sikiöaikaisesta vaikutuksesta (naispuolisesta kaksosesta tulee maskuliinisempi)
• poikien äidit kuolevat tyttöjen äitejä nuorempina
• isoäideillä on merkittävä vaikutus lastenlasten eloonjäämisen turvaajina.

Lummaa on kiinnittänyt huomiota siihen tosiseikkaan, että Homo sapiens -lajin naispuoliset edustajat menettävät lisääntymiskykynsä n. viidenkymmenen ikävuoden tienoilla. Eikö evoluution kannalta olisi tarkoituksenmukaisempaa tuottaa jälkeläisiä (ja siirtää omia geenejä eteenpäin) niin paljon kuin suinkin mahdollista? Lummaan mukaan eräs selitys olisi se, että isoäitiys mahdollistaa omien jälkeläisten lasten saamisen nuorempana, mikä edesauttaa lastenlasten selviytymistä. Eroja populaatioiden välillä syntyy mm. siitä, missä vaiheessa rintaruokinnasta siirrytään vaikkapa lehmänmaitoon; tästä johtunee sisäsuomalaisten suurempi lapsikuolleisuus verrattuna rannikkon asukkaisiin, jotka ovat saaneet äidinmaitoa kauemmin. Äidinmaito nimittäin ehkäisee infektioita. Syntyvyys taas on ollut suurinta yhdeksän kuukautta perinteisen avioitumisajankohdan, sadonkorjuun, jälkeen.

–
Jared Diamond kirjoittaa:

“Evoluutiobiologeista naisten menopaussi on [...] ihmisen seksuaalisuuden merkillisimpiä piirteitä. Se on myös ihmisen seksuaalisuuden tärkeimpiä piirteitä [...] Uskon, että isojen aivojen ja pystyasennon [...] sekä piilo-ovulaation ja omaksi iloksi harjoitetun seksin [...] ohella naisen menopaussi kuuluu niihin biologisiin ominaisuuksiin, jotka ovat tehneet meistä inhimillisiä — olentoja jotka ovat enemmän kuin apinoita ja laadultaan toisenlaisia” (Diamond 109).

Diamond päätyy samankaltaiseen johtopäätökseen kuin Lummaa: jälkeläisten, lasten ja lastenlasten, selviytymisen kannalta on edullisempaa, että isoäidit keskittyvät olemaan isoäitejä. Tähän Diamond lisää vielä, että perinteisissä yhteisöissä vanhuksilla on usein korvaamaton rooli yhteisön muistina, muistajina ja tietäjinä.

–
“What Finnish Grandmothers Reveal about Human Evolution” Scientific American

Diamond, Jared (1998). Miksi seksi on hauskaa? (suom. Tiina Ohinmaa alkuteoksesta Why is sex fun? — The Evolution of Human Sexuality) Juva: WSOY.

Dawkinsin Jumala (3)

Alister McGrathin mukaan evoluutioteoria ei ole Dawkinsille ainoastaan todellisuuden kuvaus, vaan myös selitys, vieläpä maailmankatsomus (McGrath 54). Se ei edellytä oletusta Jumalan olemassaolosta — Dawkins on itse asiassa sitä mieltä, että darvinismi johtaa ateismiin.

McGrath esittää seuraavat vastaväitteet:

1. Yleisimmällä tasolla voidaan sanoa, että tieteellisin metodein on mahdotonta ratkaista Jumala-hypoteesia suuntaan tai toiseen.

2. Dawkinsin argumentit johtavat päätelmään, jonka mukaan Jumalaan ei tarvitse turvautua evoluutioprosessin selittävänä tekijänä. Tämä ajatus on yhdenmukainen monien ateististen, agnostististen ja kristillisten maailmankatsomusten kanssa, mutta ei tee mitään niistä välttämättömäksi.

3. Dawkins käyttää paljon aikaa kumotakseen käsityksen Jumalasta “kelloseppänä”. Tällainen käsitys oli paljon esillä 1700-luvulla, mutta se ei ole tyypillinen kristilliselle traditiolle. Sen kehitti Robert Boyle (1627-1691), joka vertasi maailmankaikkeutta Strasbourgissa sijaitsevaan suureen kelloon. Alun perin vertauskuvaa käytettiin maailman fyysisestä rakenteesta, mutta 1700-luvulla se laajennettiin kuvaamaan eliökuntaa. Dawkins osoittaa vain heikkouden eräässä aikaansa sidotussa luomisopin muunnelmassa. Tuo muunnelma kuului tiettyyn historialliseen vaiheeseen 1700-luvun Englannissa, ja monet tuon ajan tärkeät englantilaiset teologit olivat jo hylänneet sen riittämättömänä ja ehkä jopa harhaoppisena. (ibid. 67)

–
(kohta 1) Vaikka kysymystä Jumalan olemassaolosta ei voitaisi (voida) ratkaista luonnontieteellisin menetelmin, ei se McGrathin mukaan saa johtaa tietoteoreettiseen anarkiaan: kysymys ei ole pelkistä henkilökohtaisista kiinnostuksista tai mieltymyksistä. “Ei ole myöskään tarvetta hylätä järkisyitä vaihtoehtoisia vastauksia käsiteltäessä. Kaikki tämä merkitsee vain keskustelun siirtymistä uudelle tasolle ja eri kriteereiden soveltamista todisteisiin ja argumentaatioon” (ibid. 72).

(kohta 2) Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) mukaan “Jumala on kaiken alkusyy. Jumala toimii kuitenkin usealla eri tasolla. Tiettyjä asioita Jumala saa aikaan suoraan, mutta toisissa asioissa Jumala siirtää luomakunnalle kyvyn kausaaliseen vaikutukseen. Tuomaan ajatusta sekundaarisesta kausaliteetista voidaan pitää Jumalan oman primaarisen kausaliteetin laajentumana eikä sen vaihtoehtona” (ibid. 75). Luomakunnassa havaittavia syy-seuraus -suhteita voidaan siis luonnotieteen keinoin tutkia. “Jumala luo maailman, jolla on oma järjestyksenä ja omat prosessinsa” (ibid.). Tämä näkemys loi käsittellisen perustan luonnontieteiden kehitykselle myöhäisellä keskiajalla, mitä voidaan pitää sen vahvuutena. Toisaalta luomakunnan itsesäätely voi johtaa siihen, että Jumalasta tulee vain marginaalinen käsite: esimerkiksi ranskalainen matemaatikko Laplace (1749-1827) korosti “Taivaanmekaniikassaan”, ettei Jumalaa kosmologiassa enää tarvittu sen paremmin selittävänä hypoteesinä kuin aktiivisena ylläpitäjänäkään. “Juuri tällainen Jumalan käsitteellinen marginalisointi voidaan havaita Darwinin luonnonvalinnan kuvauksessa. Darwin tarjosi Lajien synnyssä lukijoilleen biologisten lajien alkuperää ja nykyistä maantieteellistä levinneisyyttä koskevan selityksen, joka toimi kokonaan sekundaarisen kausaliteetin varassa. Dawkins tulkitsee tämän vähintäänkin eliminoivan ja vielä todennäköisemmin kumoavan Jumalan olemassaolon.” “Sillä että väitetään Jumalan olevan selityksenä tarpeeton, ei [kuitenkaan] ole yhteyttä hänen olemassaoloonsa.” (ibid. 75-76)

(kohta 3) Fyysinen (tai “luonnollinen”) teologia syntyi Englannissa 1700-luvun alkupuolella. Se vetosi alunperin taivaanmekaniikan säännönmukaisuuteen, Newtonin osoittamaan uuteen maailmanjärjestykseen. Ajateltiin, että Jumalan olemassaolo ja ominaisuudet voitiin päätellä suoraan luonnosta. Carlislen arkkidiakoni William Paley toi ajatuksen Jumalasta “kelloseppänä” myös elollisen luonnon piiriin. John Henry Newman julisti vuonna 1852: “Fysikaalinen teologia ei voi kertoa meille sanaakaan todellisesta kristinuskosta, jo uskon luonteesta johtuen. Se ei voi olla kristillistä missään sanan varsinaisessa merkityksessä. [...] Ihmisluonnon tuntien voisi väittää, että jos tämä niin sanottu luonnontiede pääsee valtaamaan mielet, niin se voi kääntää ne kristinuskoa vastaan” (ibid. 85). McGrath toteaa Paleyn vaikuttaneen Darwiniin, joka “ei silti lainkaan epäillyt, ettei hänen luonnonvalinnan teoriansa kukistaisi Paleyn “fysikaalisen teologian” tai “fyysisen teologian” teoriaa” (ibid. 83).

–
Hippon piispa Augustinus (354-430) painottaa McGrathin mukaan tieteen tulosten kunnioittamisen tärkeyttä raamatunselityksessä (vaarana nimittäin on jääminen “esitieteellisen maailmankuvan ansaan”):

“Asioissa, jotka ovat epäselviä ja käsityskykymme ulottumattomissa, huomaamme pyhissä kirjoituksissa kohtia, jotka voidaan tulkita hyvin eri tavoin tuottamatta vahinkoa uskolle, johon olemme kasvaneet. Sellaisissa tapauksissa meidän ei pidä päätä pahkaa heittäytyä omaksumaan jotakin tiettyä kantaa. Voihan olla, että asiat selvitetään tarkemmin, niin että totuus selviää, ja kantamme osoittautuu vääräksi. Silloin me lankeamme sen mukana. Meidän ei pitäisi taistella oman tulkintamme vaan pyhien kirjoitusten opettamisen puolesta. Meidän ei tule haluta sopeuttaa pyhien kirjoitusten merkitystä omaan tulkintaamme vaan oma tulkintamme pyhien kirjoitusten merkitykseen.” (ibid. 87)

…

McGrath, Alister (2006). Dawkinsin Jumala Geenit meemit ja elämän tarkoitus (suom. Kirsi Nisula alkuteoksesta Dawkins’ God: genes, memes and the meaning of life) Helsinki: Kirjapaja Oy.

Dawkinsin Jumala (2)

Kromosomien löytäminen herätti kiinnostusta niiden kemiallisen koostumuksen selville saamiseksi. Tuman kemiallisen koostumuksen oli selvittänyt Friedrich Mieschner vuonna 1868: tuma koostui nukleiinihaposta (eli DNA:sta) ja ryhmästä proteiineja (histonit). Phoebus Levene havaitsi v. 1938 DNA:n esiintymän pitkinä polymeereinä, jotka toistuivat neljästä perusnukleotidistä:

adeniinistä (A), guaniinistä (G), tymiinistä (T) ja sytosiinistä (S).

Koska DNA:n koostumus oli pohjimmiltaan näin yksinkertainen, pidettiin epätodennäköisenä että DNA:n rooli ominaisuuksien periytymisessä olisi merkittävä.

Oswald Averyn tutkimusryhmä havaitsi pneumokokkeja tutkiessaan että DNA sittenkin näytti välittävän geneettistä informaatiota. Tästä oli saanut viitteitä jo vuonna 1928 lääkäri nimeltä Fred Griffith, joka tutki keuhkokuume-epidemiaa Lontoossa. Elävät pneumokokit saattoivat “transformaatiossa” saada kuolleilta pneumokokeilta geneettistä materiaalia. Kysessä täytyi olla jokin kemikaali: ribonukleiinihappo (RNA), deoksiribonukleiinihappo (DNA) tai proteiinit.

DNA:n rakenteen selvittivät James D. Watson ja Francis Crick sekä Rosalind Franklin. Watson ja Crick ymmärsivät heti että DNA:n kaksoiskierrerakenne mahdollisti geneettisen informaation siirtymisen. Franklinin uraauurtavat tutkimukset tekivät Watsonin ja Crickin työn mahdolliseksi. Watson kuvaa kilpajuoksua elämän koodin löytämiseksi kirjassaan “Kaksoiskierre”. Tähän kilpajuoksuun osallistui myös kemisti Linus Pauling, joka havitteli kolmatta nobeliaan.

–
“Miksi tämä on niin merkittävää evoluutiobiologian kannalta? On korostettava, että Darwinin luonnonvalinnan teoria edellytti variaatioiden esiintymistä ja esitti muutosten siirtyvän eteenpäin seuraaviin sukupolviin, eikä suinkaan laimentuvan olemattomiin. Tämän jälkeen luonnonvalinta ratkaisi sen, säilyykö kyseisen muutoksen aiheuttava geneetinen koodi. Uusdarvinistinen synteesi perustuu oletukseen siitä, että pienet satunnaismuutokset (mutaatiot) parantavat joskus eliön selviytymismahdolllisuuksia. Niillä eliöillä, joilla on tällainen hyödyllinen mutaatio, pitäisi olla selviytymis- ja lisääntymisetu muihin yksilöihin verrattuna, ja niin ne siirtäisivät ominaisuutensa edelleen jälkeläisilleen. Jos oletetaan, että eliöiden selviytymisen todennäköisyys vaihtelee, on helppo tajuta, kuinka edullinen ominaisuus voi vakiintua ja levitä.

Asian ydin on, että luonnossa tapahtuu geneettistä muuntelua ja että luonnonvalinta ratkaisee, selviävätkö nämä muutokset. Geneettisen kopioitumisen prosessi puolestaan varmistaa, että samat muutokset välitetään eteenpäin. Moni evoluutiobiologian ongelma jää kuitenkin vielä avoimeksi: esimerkiksi se, millä tasolla luonnovalinta toimii. Toimiiko se geenien itsensä, geenit sisältävien eliöyksilöiden vai läheistä sukua toisilleen olevien ryhmien tasolla?” (McGrath 43)

–
Dawkinsille evoluutio on geenilinjojen välistä taistelua oikeudesta kahdentua:

[Geeni] ei vanhene. Sen todennäköisyys kuolla ei ole sen suurempi miljoonan vuoden iässä kuin vain sadan vuoden iässä. Sukupolvien kuluessa se hyppii yksilöstä toiseen, manipuloi kutakin asuinpaikkaana omalla tavallaan ja omien päämääriensä saavuttamiseksi, hyläten toisiaan seuraavat kuolevaiset ennen niiden vanhenemista ja kuolemaa. Kuolemattomia ovat geenit, tai pikemminkin ne määritellään geneettisiksi yksiköiksi, jotka lähes ansaitsevat kuolemattomuuden määreen. (Dawkins 48 McGrathin 44 mukaan)

Siis: “Evoluutio voidaan nähdä sattumanvaraisesti muuntelevien kopioitujien ei-satunnaisen selviytymisen tuloksena” (McGrathin 46 mukaan). Muiden muassa filosofi Mary Midgley on kritisoinut Dawkinsin kielenkäyttöä: “Geenit eivät voi olla itsekkäitä tai epäitsekkäitä sen enempää kuin atomit voivat olla mustasukkaisia, norsut abstrakteja tai keksit teleologisia” (ibid. 52 mukaan).
…

Dawkins, Richard (1993). Geenin itsekkyys (suom. Kimmo Pietiläinen). Helsinki: Art House.

McGrath, Alister (2006). Dawkinsin Jumala Geenit meemit ja elämän tarkoitus (suom. Kirsi Nisula alkuteoksesta Dawkins’ God: genes, memes and the meaning of life) Helsinki: Kirjapaja Oy.

Dawkinsin Jumala (1)

Lueskelen A. McGrathin kirjaa “Dawkinsin Jumala”. Richard Dawkins on mm. “Geenin itsekkyys” -nimisen kirjan kirjoittaja, ja Oxfordin yliopiston Simonyi -apulaisprofessori ja tieteen kansantajuistamisen professori.

Alister McGrathia Dawkinsin ajattelussa kiinnostaa “vain se, miten Dawkins lähtee liikkeelle darvinistisesta evoluutioteoriasta ja päätyy itsevarmaan ateistiseen maailmankatsomukseen, jota hän saarnaa messiaanisella kiihkolla ja varmuudella, kuurona kaikelle kritiikille” (McGrath 19). McGrath listaa neljä toisiinsa liittyvää Dawkinsin uskontovihamielisyyden syytä:

1. Darwinilainen maailmankatsomus tekee uskon Jumalaan tarpettomaksi tai mahdottomaksi.

2. Uskonnon väitteet perustuvat uskoon, joka pakenee tiukkaa pyrkimystä totuuteen. Dawkinsille totuus perustuu selkeisiin todisteisiin: kaikenlaista uskoon pohjautuvaa edistyksen jarruttamista ja mystiikkaa on vastustettava kiihkeästi.

3. Uskonto antaa maailmasta köyhtyneen ja laimennetun kuvan. “Järjestäytyneen uskonnon esittämä maailmankaikkeus on ahdas, pieni, keskiaikainen ja äärimmäisen rajoittunut maailma.” Sitä vastoin tiede piirtää selvän ja kirkkaan kuvan suurenmoisesta, kauniista ja kunnioitusta herättävästä maailmankaikkeudesta.

4. Uskonto johtaa pahuuteen. Se on kuin pahanlaatuinen virus, joka tartuttaa ihmismieliä. Tämä ei tarkalleen ottaen ole tieteellinen arvio siksi, ettei tiede voi määritellä, onko jokin hyvää vai pahaa, kuten Dawkins usein korostaa. “Tieteellä ei ole menetelmiä päättää, mikä on eettistä.” Kyseessä on kuitenkin syvälle käyvä moraalinen vastaväite uskonnolle ja siihen on suhtauduttava vakavasti. (Ibid. 20-21)

–
McGrathin mukaan Dawkinsia voidaan pitää ensimmäisenä ja edelleen järjestelmällisimpänä geenietologina. Dawkins teki väitöskirjansa nobelisti Niko Tinbergenin ohjauksessa. Vaikka Konrad Lorenz loi etologian käsitteelliset perusteet 1930-luvulla, on “Tinbergenin kärsivällistä ja tarkkaa havainnointia [...] kiittäminen alan käsitteellisestä ja käytännön tason kehityksestä” (ibid. 25-26). Etologia on eläinten käyttäytymistä tutkiva tiede, joka korostaa sopeutumisen ja käyttäytymisen evoluutiota.

Dawkinsin tuli siihen tulokseen, että hedelmällisin tapa tarkastella evoluutiota oli tarkastella koko prosessia geenin näkökulmasta. “Eliöt voidaan pelkistää geeneiksi ja geenit digitaaliseksi (ei analogiseksi) informaatioksi” (ibid. 27)

McGrathin kirjan ensimmäinen (eli johdantoa seuraava) luku tarkastelee darwinistista maailmankatsomusta ja se on erittäin mielenkiintoinen. Darwinin evoluutioteoria tarvitsi perusteellisen selityksen periytymiselle, ja Darwin kehitti itse siihen tarkoitukseen “pangenesiksenä” tunnetun teorian. Darwin ei ollut tietoinen Gregor Mendelin kokeista hernekasveilla vuosina 1856-1863, jotka johtivat kolmeen periytymistä säätelevään perusperiaatteeseen:

1. Jokaisen piirteen, esimerkiksi kukan tai siemenen värin, periytymistä näyttävät hallitsevan tietyt yksiköt tai tekijät, jotka välittyvät jälkeläisille

2. kasviyksilö perii yhden tällaisen tekijän yhtä piirrettä kohden molemmilta vanhemmiltaan

3. piirteet, jotka eivät näy yksilössä, voivat silti periytyä myöhemmille sukupolville. (ibid. s. 35)

Nämä ajatuksensa Mendel esitteli Brnon Luonnonhistoriallisessa seurassa alkuvuodesta 1865 ja ne julkaistiin seuraavana vuonna. Sitten ne jäivät osin unohduksiin kunnes ne “löydettiin uudelleen” kolmen eri henkilön toimesta vuonna 1900.

Thomas Hunt Morgan tutki banaanikärpäsiä ja julkaisi tutkimustuloksensa uraauurtavassa artikkelissaan vuonna 1926. Morgan esitti neljän ominaisuusryhmän periytyvän, mikä vastasi banaanikärpästen kromosomiparien määrää. “Perintöaineksen eteenpäin siirtymisen tiedettiin nyt perustuvan mendeliläiselle käsitykselle erillisistä perinnöllisistä tekijöistä (geeneistä). Uuusdarvinismina tunnettu synteesi tuli mahdolliseksi: mendeliläinen genetiikka evolutiivisen muutoksen selittäjänä yhdistyi darwinilaisen luonnonvalinnan prosessiin, joka ratkaisee kehityksen tuloksen” (ibid. s 40).
…

McGrath, Alister (2006). Dawkinsin Jumala Geenit meemit ja elämän tarkoitus (suom. Kirsi Nisula alkuteoksesta Dawkins’ God: genes, memes and the meaning of life) Helsinki: Kirjapaja Oy.